Heikki Urmas: Voi maatamme!

Kirjoittaja on juristi, entinen pitkäaikainen kansanedustaja, AKT:n puheenjohtaja sekä Karjalan liiton varapuheenjohtaja

Heinäkuussa 2013  kuolleen Heikki Urmaksen viimeinen kirja "Voi maatamme", on kolmeosainen. Hän kommentoi  yhteiskuntamme kehitystä 1960-luvulta alkaen, kertoo omasta poikkeuksellisesta elämänurastaan ja lopuksi esittää näkemyksiä eurosta. Mielenkiintoista on kuvaus toisaalta lentäjän työstä ja toisaalta opiskelusta kauppatieteen tohtoriksi ja yliopistomieheksi.

Urmaksen Helsingin  kauppakorkeakoulussa hyväksytty väitöskirja käsitteli työrauhajärjestelmää ammattiyhdistysliikkeen hajaannuksen aikana. Väitöskirja herätti aikanaan 1970-luvulla tavallista suurempaa huomioita aiheensa takia. Urmas palaa nyt kirjassa osiin samoihin kysymyksiin. Ammattiyhdistysliikkeen osalta Urmaksen lähteinä on ollut SAK:n hajoitusjärjästöksi perustetun SAJ:n  entinen johto. Tappiolle ay-liikkeen eheytyksessä jääneen ryhmän näkemykset ovat vähintään yksipuoliset. En usko sellaisiin salaliittoteorioihin, joita Urmas esittää. Jounittelua, pyrkyryyttä ja vallanhalua suomalaisessa yhteiskunnassa on, mutta tuskin salaliittoja. Hyvä-veli järjestelmiä on olemassa, mutta ne eivät ole salaliittoja.

Urmas liioittelee voimakkaasti SDP:n osuutta vallankäytössä. Kun olen katsonut sisältäpäin SDP:n ja ay-liikkeen toimintaa 1960 -luvun lopulta alkaen, en pidä Kalevi Sorsaa, Mauno Koivistoa ja Urho Kekkosta konnina, kuten Urmas heitä kuvaa. Nuorena ay-juristina kuuntelin 1970- luvulla paljon erilaisissa "illanvietoissa" sekä työnantaja- että työntekijäpuolen "pomojen" tarinoita 1950- ja 1960-luvun värikkäistä tapahtumista. Totuus lienee , että niissä tapahtumissa ei ollut kovin suuria konnia , mutta ei myöskään suuria sankareita.

Heikki Urmas oli sekä  lentäjä eli korkean luokan ammattimies että korkeasti oppinut yliopistomies. Tämän pitäisi olla  vahvuus, mutta käytännössä monipuolista käytännön kokemusta  ei juuri arvosteta. Päinvastoin sillä mitätöidään opilliset ansiot. Tämä näkyy mm Urmaksen ja hänen kirjojensa kirjojen saamassa arvostuksessa. Ilmeisesti tämä seikka on osin johtanut Urmaksen kärjekkääseen tekstiin niin tässä kuin aikaisemmmissa kirjoissa.
Kirjan kuvaus Urmaksen kahdesta ammatillisesta urasta on mielenkiintoista luettavaa.

Kirjan kolmas osa käsittelee  euroa ja eurokriisiä. Hänen näkemyksensä on kriittinen. Minun on se helppo hyväksyä, koska itse esitin samantapaista kritiikkiä jo 1990-luvun lopulla , kun olin päättämässä Suomen liittymisestä euroon.

Heikki Urmaksen viimeiseksi jäänyt kirja on lukemisen arvoinen.

Risto Kuisma 

Voi maatamme! – ja raadollisia tovereita

Kirjoittaja on lakimies, valtiotieteen maisteri ja työmarkkinatutkija

Viime kesänä yllättäen edesmennyt kauppatieteen tohtori Heikki Urmas sai kokea kaikessa ankaruudessaan, mitä on Suomen henkinen ilmapiiri, josta mm. pääministeri Jyrki Katainen ja arkkipiispa Kari Mäkinen kävivät keskustelua joulun alla. Urmaksen viimeisten kirjojen taustaa vasten heidän keskustelunsa oli kuitenkin kovin kevyttä hyttysen hyrinää.

Vajaa vuosi ennen hänen kuolemaansa ilmestynyt Voi maatamme! käsittää kolme asiakokonaisuutta. Ensimmäinen sisältää hänen edellisen kirjansa Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät jatkokäsittelyä, toinen osa muodostuu lyhyestä elämäkerrasta, ja kolmas aihe on euron kohtalo.

Kun lentäjän työvuorojen väliin jäi pitkiä luppoaikoja, Urmas aloitti opiskelun Kauppakorkeakoulussa. Jatkaessaan opintojaan 1970-luvulla väitöskirjalla työrauhajärjestelmästämme ja sen osana tulopolitiikasta Urmas ei varmasti tiennyt, miten suureen tabuun hän törmäsi ja kuinka suurille varpaille astui.

Kahtiajakautuneena ollut vasemmistolainen ay-liike oli muutamaa vuotta aiemmin yhdistynyt, niin että nimilyhenteenä säilyi perinteinen SAK. Tämä toi voimantunnetta, ja 1968 solmittu ensimmäinen keskitetty tulopoliittinen sopimus, Liinamaa I, avasi väylän sen käyttöön, kun samaan aikaan hallituspoliittisesta paitsiosta vapautunut SDP kytki oman vallankäyttönsä tiiviisti SAK:n kylkeen. Yhdessä ne muodostivat demarien rautanyrkin.

Tästä muodostui koko Urmaksen loppuelämää ja uravalintaa varjostanut painajainen, jonka airuena Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto uhkasi tulla väitöstilaisuuteen kertomaan, että väittelijä valehtelee. Urmas kertoi Keijo Liinamaan haastatteluun ja muistiinpanoihin nojautuen, että Koivisto oli vastustanut hänen johdollaan solmittua sopimusta mutta oli myöhemmin pyrkinyt ottamaan kunnian sen syntymisestä.

                                                       Väitöskirjasta alkoi SDP:n vaino

Väitöstilaisuuteen Koivisto ei kuitenkaan ilmaantunut, vaikka Urmas oli toivottanut hänet tervetulleeksi. Kirjassaan Väärää politiikkaa hän kuitenkin kritisoi Urmasta sivukaupalla siitä, että tämä ei kuullut häntä väitöskirjaa tehdessään. Urmas sanoo pyytäneensä Koivistolta haastattelua kaksi kertaa mutta saaneensa molemmilla kerroilla sihteerin välityksellä kielteisen vastauksen.

Urmas kertoi v.2010 ilmestyneessä ”Raadollisissa tovereissa”, että Koivisto ja Kalevi Sorsa olivat pyrkineet puolueensa täydelliseen hegemoniaan Suomessa KGB:n ja Kremlin tuella. Lopullisena tavoitteena oli sosialistinen Suomi.

Asia ei sinänsä ollut uusi, sillä saman projektin ainekset olivat löydettävissä yhdistämällä Juhani Suomen kirjassa Kohti sinipunaa ja Alpo Rusin kirjassa Vasemmalta ohi olevat tiedot, joita täydentävät myös Jukka Seppisen kirjojen tiedot.

Urmaksen lähteinä olivat Liinamaan tietojen lisäksi STK:n entisen toimitusjohtajan ja silloisen Suomen Pankin johtajan Päiviö Hetemäen sekä entisen SAJ:n johtomiesten Jaakko Rantasen ja Olavi Järvelän antamat tiedot. Lisäksi käytössä olivat mm. kaikkien mainittujen järjestöjen arkistot.

Väitöskirjan tarkastajat, professorit Osmo A.Wiio ja Oiva Laaksonen, antoivat siitä arvosanan laudatur, joka oli Helsingin kauppakorkeakoulun paras väitöskirja-arvosana siihen mennessä. Mutta sen jälkeen Suomen henkisen ilmapiirin raadollisuus tuli vastaan kaikessa karuudessaan. Korkeakoulun kanslerin Klaus Wariksen painostuksesta arvosanaa alennettiin. Urmas olettaa, että hän oli luvannut sen Koivistolle.

Sen jälkeen alkoi tulla ”lukuisia roskapostisarjaan kuuluvia kirjeitä”. ”Näytti siltä, että solvaamiseeni oli valjastettu SDP:n hovikynäilijät Arvo Salosta lähtien”. Motiiviksi Urmas oletti sen, että SDP halusi tehdä Koivistosta ”talousneron”.

Alkoi tulla myös tappouhkauksia, joiden lähdettä Urmas ei mainitse, mutta eräs niistä oli niin vakava, että Hetemäki neuvoi häntä ehdottomasti luopumaan uudesta kirjasta, jonka tarkoitus oli hankkia pätevyyttä apulaisprofessuuria ja professuuria varten. Tämän Hetemäki oletti johtuvan siitä, että KGB pelkäsi hänen kertovan uudessa kirjassaan Kalevi Sorsan ”harrastuksista”, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Dosentiksi nimitykseenkin ilmaantui yllättäviä mutkia, ja vaikka tutkijanuralla oli tarjolla väyliä USA:ta myöten, Urmas päätti keskittyä jatkamaan lentäjän uraansa, joka sekin oli varsin komea, Atlantin ylityksiä enemmän kuin kellään muulla.

Viimeisessä tapaamisessa Hetemäki oli evästänyt häntä: ”Toivottavasti huolehdit siitä, että totuus tulee aikanaan esiin valheellisen kuoren alta.”

Kesti kuitenkin yli kolme vuosikymmentä, kunnes Urmas sai puhelinviestin, että nyt olisi aika kertoa totuus. Sitä ennen hän oli eläkkeelle siirtymisensä jälkeen saanut kutsun Kauppakorkeakoulun Mikkelin pienyrityskeskuksen johtamiskoulutusohjelman johtajaksi, minkä hän kirjassaan nimeää ura II:ksi.

                                                       Viimeinen kirjataisto

Kun ”raadolliset toverit” olivat onnistuneet vaientamaan ensimmäisen puuhistaan kertovan kirjan, Urmas päätti kirjoittaa uuden kirjan, jossa toisi esiin sellaisia asioita, jotka hän oli jättänyt kertomatta edellisessä kirjassaan.

Lisäsyvyyttä tulee mm. suomettumiseen ja Koiviston osuuteen siinä. Eräs esimerkki on kertomus Kjeld Möllerin väitöskirjan kohtalosta. Se käsitteli 1990-luvun laman syitä ja ”todisti Koiviston olleen kaikkien niiden keskeisten virheellisten päätösten taustavaikuttajana, jotka sitten johtivat 40.000 yritystä kaataneeseen lamaan, synnyttivät 640 000 työtöntä ja veivät Suomen lähes konkurssiin”. 

Luettelosta puuttuvat tuhannet itsemurhaan ajautuneet yrittäjät ja muut kansalaiset.

Kaksi alan professoria oli jo hyväksynyt väitöskirjan, mutta Kauppakorkeakoulun johto hyllytti sen, ”koska se käsitteli poliittisesti arkaluontoisia asioita ja oli kriittinen Koivistoa kohtaan”.

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorin Jukka Kekkosen 60-vuotisjuhltaseminaarissa viime syksynä emeritusprofessori Antero Jyränki moitiskeli suomalaisia siitä, että oli kestänyt niin kauan, ennenkuin alettiin tutkia, mitä vuoden 1918 aikana tapahtui oikeudellisesti.

Kysyin, olisiko jo aika tutkia, mitä lamassa ja sen jälkeen tapahtui oikeudellisesti. Jyränki vastasi, että hän ei voi sanoa muuta kuin, että Suomessa on tapana vältellä vaikeita aiheita.

Sama pätee myös keskitettyyn tulopolitiikkaan. Urmas kertoo, että hän kirjoitti 1978 tulopolitiikkaa arvostelevan artikkelin, jossa hän viittasi englantilaisten tutkijoiden muutaman vuoden takaisiin tutkimustuloksiin. Niiden mukaan ”jatkuva tulopolitiikka yksipuolistaa elinkeinoelämän rakenteita, lisää inflaatiota ja kasvattaa kohtuuttomasti ay-liikkeen valtaa”. Siitä hän sai vastaansa ”koko tupopapiston”.

Sen jälkeen olemme saaneet tästä runsaasti vakuuttavaa näyttöä, mutta kuten Urmas toteaa: ”Yksikään suomalainen tutkija ei ole uskaltanut puuttua tupo-politiikan kielteisiin seuraamuksiin”.

                                                      

                                                       Amerikkalaista eurotietoa

Urmaksella oli hyvät yhteydet sekä amerikkalaisiin lentäjä- että tutkijakollegoihinsa, joiden ansiosta hänellä oli suomalaisia laajempi perspektiivi myös EU:hun ja euroon. Hän sanoo, että suomalaisen median perusteella ei asiasta saa lainkaan todenmukaista kuvaa.

Yhteyksiensä kautta Urmas sai käsiinsä Los Angeles Timesin laajan artikkelin, jossa kerrottiin noin 20 ”raharuhtinaan” kokouksesta Wall Streetillä pian sen jälkeen, kun päätös euron perustamisesta oli tehty. He pohtivat, miten dollarin kilpailijaksi tuleva euro voitaisiin tuhota. Se veisi aikaa yli kymmenen vuotta ja takaisi jättimäiset voitot niille, jotka olisivat varautuneet hyvin finanssimarkkinoiden sekasortoon.

Urmas kysyy, olivatko Goldman Sachsin kohtalokkaat sijoituspaketit osa tätä suunnitelmaa.

Urmaksen viimeisin kirja käsittää koko talouspolitiikan kentän ja hakee ratkaisuja sekä talouskriisiin yleensä, erityisesti verotukseen, että euro-kriisiin. Sixten Korkmania hän pitää esteellisenä puhumaan euron valuvioista, koska hän oli mukana luomassa sitä. Hän ihmettelee erityisesti Korkmanin tv-haastattelussa lausumaa, että euron mahdollista hajoamista ei neuvottelujen missään vaiheessa otettu huomioon. Lentäjänä hän oli tottunut siihen, että aina piti olla varakenttä ikävien yllätysten varalle.

Urmaksen teksti on tutkijalle poikkeuksellisen selkokielistä, suorastaan räväkkää, mikä on osaltaan antanut aiheen hänen vaientamiselleen Suomen ”subhärmäläisessä” henkisessä ilmastossa. Hän puhuu kiertelemättä asioista, jotka monet tuntevat, mutta eivät uskalla lausua ääneen. Toisaalta hän puhuu asioista, joista vain ani harvoilla, jos kellään on mitään tietoa, jolloin ne taas tuntuvat uskomattomilta.

Urmas oli ottanut hyvin raskaasti Savon Sanomien jutun, jossa Jukka Tarkka oli pitänyt häntä valehtelijana väittäen, ettei hän ollut lainkaan keskustellut Hetemäen ja Liinamaan kanssa.

Kirjamessuilla tapasin EVAn ja Otavan johtajana tuntemani Tarkan ja kysyin, millä perusteilla hän pitää Urmasta valehtelijana. Kehotin häntä myös tulemaan kirjan esittelytilaisuuksiin kertomaan, että Urmas valehtelee.

Tarkka sanoi, ettei hän ollut väittänyt Urmasta valehtelijaksi, vaan oli kertonut toimittajalle, että hän ei ole nähnyt näistä dokumentteja. Tavanomaiseen tapaan hän pani kärjistyksen toimittajan piikkiin.

Tarkka ei tiettävästi ole ilmaantunut tilaisuuksiin, eikä hän varmaankaan ole nähnyt dokumentteja. Liinamaa piti Urmakselle luovuttamansa muistiinpanot muuten tiukasti takanaan, ja Kekkonen puolestaan sanoi Liinamaalle, että syy yllättävään hallituksen vaihtoon ennen ETY-kokousta oli niin arkaluontoinen, ettei hän uskaltanut kirjata sitä edes päiväkirjaansa.

Kekkonen oli saanut tietoonsa USA:n kannan, että se ei osallistu kokoukseen, jos Sorsa on pääministerinä. Se piti häntä KGB:n miehenä. Siksi hänen tilalleen pääministeriksi tuli Liinamaa, josta Kekkonen Urmaksen mukaan suunnitteli myös seuraajaansa. Samaa Seppo Keränen ounastelee vaietussa väitöskirjassaan.

                                                       Tappouhkauksia

Hurjimpien asioiden osastoon kuuluvat mm. Väinö Leskisen ja Keijo Liinamaan kuolemaan liittyvät olettamukset. Turha niistä on näyttöä odottaakaan, ainakaan vielä, mutta jo Liinamaan Urmakselle kertomat tapahtumat ovat veret seisauttavia.

Urmas kertoi Liinamaalle saamistaan uhkauspuheluista, joista viimeisessä hänet oli uhattu hiljentää lopullisesti, tehosteena toteamus, että niin oli tehty häntä ”huomattavasti merkittävämmillekin henkilöille”. Hän ei ollut uskaltanut kertoa niistä julkisuuteen, koska pelkäsi sen vaarantavan hänen lentäjän uransa.

Tällöin Liinamaa kertoi itsekin saaneensa uhkauksia, joita olivat esittäneet hänen sosialidemokraattiset toverinsa. Nämä olivat sanoneet, että mikäli hän ei muuttaisi poliittista asennettaan lähemmäksi puolueen virallista linjaa, ”häntä odottaisi Väinö Leskisen kohtalo”.

Liinamaata huolestutti myös liikkeelle päästetty huhu, jonka mukaan hän sairastaisi perinnöllistä sydänvikaa. Hän sanoi kertoneensa asiasta Hetemäelle, jonka elinkaari vakavan sairauden vuoksi lähestyi loppuaan, mutta Urmas toivottavasti pystyy kertomaan jälkipolville, ”jos jotakin vakavaa sattuisi”.

Noin vuoden kuluttua tämän jälkeen hyväkuntoinen Keijo Liinamaa kuoli sairauskohtaukseen lenkkipolulla 51-vuotiaana.

Väinö Leskinen oli kuollut sairauskohtaukseen ollessaan hiihtelemässä meren jäällä Lauttasaaren edustalla.

Kun on nähnyt, miten puskeminen päin torjunnan kivimuuria voi murtaa paljon Urmasta nuoremmankin miehen, omien yrittäjäasiakkaitteni terveyden ja elämänkin, jää pakostakin miettimään, mikä osuus Heikki Urmaksen elämän yllättävään päättymiseen oli sillä vuosikymmenien sorrolla ja valtamedian vaientamisella, jonka hän oli joutunut kokemaan,

Hän oli joutunut luopumaan lupaavasta tutkijan urasta ja kantamaan kauan sisällään todella raskaiden valtakunnan salaisuuksien taakkaa. Kun hän sitten uskoi tekevänsä palveluksen isänmaalle kertomalla totuuden, sama vaientaminen jatkui. Ehkä voi puhua sananmukaisesti kuoliaaksi vaikenemisesta.

Jo ”Raadollisissa” Urmas ennakoi, että ”Suomen Pravda antaa jälleen tuomionsa” hänen kirjalleen: ”Ei yhteiskunnassa saa puhua asioista, jotka paljastavat valtaapitävien väärinpeluuta.”

Mutta Hesari valitsi varmemman keinon. Se ei maininnut hänen kirjoistaan sanaakaan. Jorma Ojaharju sanoo muistelmissaan, että ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”.

Erityisesti kuului Urmaksen äänestä puhelimessa, miten raskaasti hän otti syytöksen valehtelemisesta. Olihan Hetemäki valmistellut Liinamaata hänen tapaamiseensa sanoin ”harvinaisen rehellinen mies”. Oman tuntemukseni perusteella Hetemäkeen sopivat samat sanat. Molemmat olivat erittäin isänmaallisia miehiä.

Kauko Parkkinen

Terhakka taloustieteilijä


Kirjoittaja on eduskunnan toinen varapuhemies

Sain postia kustantajalta ja pyynnön, haluaisinko lukea Heikki Urmaksen kirjan "Voi maatamme" ja antaa siitä kommentteja. Suostuin ilomielin, koska ennestään hyllyssä oli luettuna Urmaksen edellinen, hänen värikkään elämänsä kokemuksia välittävä teos "Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät".
 
 "Voi maatamme" on kirjoitettu valmiiksi keväällä 2012 ja kirja jäi tekijänsä viimeiseksi hänen kuoltuaan rajuun sairauteen heinäkuun 17. päivänä 2013. Heikki Urmas oli väitellyt kauppatieteiden tohtori. Yhden elämäntyön lentokapteenina tehtyään hän toimi Helsingin kauppakorkeakoulun Mikkelin yksikön perustajana ja johtajana. Hänen johtamansa BBA-ohjelma on noussut Aalto-yliopiston lippulaivaksi.
 
Nykysuomen sanakirjassa löytyy sanalle urmakka merkitys: rohkea, reipas, terhakka. Tällainen henkilö Heikki Urmas varmasti on ollut, niin omaperäisia ja usein maamme valtaapitäviä ravistelevia kannanottoja hän tuo teoksissaan esiin.
 
Jo väitöskirjaa 1970-luvulla tehdessään Urmas pääsi perehtymään ammattiyhdistyspolitiikkaan ja kulissien takaiseen työehtosopimusten maailmaan. Hän haastatteli mm. Päiviö Hetemäkeä, Keijo Liinamaata ja SAJ:n pääsihteeri Olavi Järvelää, jolta hän jopa sai salaisia papereita SAJ:n noususta ja tuhosta.
 
Urmas onkin tullut tunnetuksi demari-toverien harjoittaman politiikan ankarana arvostelijana. Hän ei ole hyväksynyt velalla elvyttämistä, jonka hän katsoo demarien politiikan aiheuttamaksi. Samoin hän on ehdoton EU-politiikan arvostelija eikä voi ymmärtää, ettei eurosta neuvoteltaessa edes ajateltu sen mahdollista hajoamista eli mitään vaihtoehtoa ei ole olemassakaan. Mielenkiintoinen tieto on sekin, että Englannista varoitettiin korkealta taholta Pohjoismaita euroon liittymisen vaaroista, Ruotsissa ja Tanskassa ottettiin onkeen, Suomessa ei.
 
Heikki Urmas kertoo myös maamme median yksisilmäisyydestä suhteessa sekä oman maamme politiikkaan että koko EU:sta tiedottamiseen. Itse hän on toisinajettelijana kokenut valtavirran ja valtaapitävien  vaientaneen hänen mielipiteensä. Poliittisesti sitoutumattomana hän pyrki presidenttiehdokkaaksikin, mutta ei ihan onnistunut saamaan vaadittuja 20.000:ta kannattajaa ehdokkaaksi päästäkseen.
 
EU-kriisimaiden kehityksestä kirjoittaessaan hän toteaa, ettei Soinia enää pidetty populistina ja puheet Suomen roolista Euroopan pelastajana alkoivat hiipua. Samoin hän toteaa: "Mielestäni ei ole oikein pilkata perussuomalaisia populisteiksi, kun Soini on ottanut EU:n valuviat keskusteluun."
 
Lopuksi tekijä kysyy, ovatko kaikki euroalueen johtajat kuin hämäläisisännät. Naapurin isäntä tuli kylään ja istui hiljakseen. Puolen tunnin kuluttua talon isäntä kysyi tulijalta, mitenkä menee. Vieras vastasi verkkaisesti: "Muuten menee hyvin, mutta sauna on tulessa."

Anssi Joutsenlahti